Runoja 2003-2004

Miten hillitä
tarve suorittaa
taltuttaa sokea härkä.

Vain hitaasti
rakkaudella.

Täydellisyyden
tavoittelija
tarpoo
suolla.

Mikään paikka
jalalle
ei ole tarpeeksi
kantava.

Väsymys.
Uupumus.
Pelätty vieras.

Tulee takaovesta
istuu isännäksi lupaa kysymättä.

Ja näyttää todellisen kaapin paikan.

Olen autio
paljas maa.

Olen väsynyttä
hiekkaa.

Tahtoisin muuttua
mullaksi.
Tahtoisin kasvattaa
valkeaa viljaa.

Suurin pelko
on paeta itsessään sitä
mitä ei uskalla tuntea

nähdä
katsoa
loppuun saakka.

Pitäisi tuntea
raivota ja rakastaa.

Pitäisi tietää rajansa
ja pitää puolensa.

Ettei jalkoihin jäisi.
Ettei täysin tallaantuisi.

Piirtää osaan
mutta en omia rajojani.

Minä

kiltti
vaatimaton
myöntyvä
mukautuva
muille
joka ainoa päivä.

Minä

armoton
ankara
vaativa
ehdoton
itselleni
joka ainoa päivä.

Minä voin
vetäytyä.

Minä voin olla.

Ei minun
tarvitse muille
säkenöidä

edes itselle.

Miten vaikeaa uskoa
omia toiveita
että oma halu
olisi oikeassa

vakavasti otettava.

Enää en suostu
näkymättömäksi.

En koskaan.
Missään.
Kenellekään.

Tahdon tulla näkyväksi.
Olla näkyvä.

Aina.
Kaikkialla.
Jokaiselle.

Rajusti minussa tapahtuu.

Yksi tietää
mitä minä kestän.

Vapauden päivänä
kysyn
olenko
ensimmäinen vai viimeinen
jolle elämä näin avautuu.

Kerron
mitä on olla
hereillä.

Minä kasvan.
Minä muutun.

Nyt minua sorvataan
painavalla kädellä.

Jumala
luo uutta

että minäkin
uskaltaisin.

Levosta käsin

syntyy
rehellinen
oleminen.

Olen iloinen.

Luulen
että minusta
on syntymässä

aikuinen.

Et tehnytkään
minusta auringonkukkaa
jota toivoin.

Teit enemmän.

Loit erilaisen.
Omanlaisen.

Minä olen
vihdoin minä.

Tämä tunne
humalluttaa.
Lennän.
Nousen korkealle.

Avara taivas tietää iloni
tuntee ylpeyteni.

TAKAISIN

Copyright © Paimen Keramiikka - marja.neuvonen(at)paimenkeramiikka.fi